Valuva nuori ihmiselämä
Sillä hetkellä, kun kaikki on jo menetetty, rakkaani heijastuu peilistä ja säteilee. Näen hänet täysin: laihat raajat, pikkuruiset luut, pienen pilkun olkapäässä, kalpean ihon. Hän on tottunut syömään kuin pääskynen, siltä hän näyttääkin. Hänen otsalleen on tullut pieni ryppy. Ei sillä väliä, en minä nuorempaan vaihtaisi. Hänen huulensa ovat kirkkaanpunaiset, ja pitkät hiukset peittävät jo elämää nähneen selän. Ei hän vanha ole, hän on vain kokenut.
On maaliskuu enkä näe ympärilläni muuta vihreää kuin kuusen, jonka isäni pystytti pihalle synnyttyäni. Siinä se on kasvanut minun kanssani. Minun oma kuuseni. Isäni sai samanlaisen taivaanhalkojan isoisältäni synnyttyään. Suvun vanha perinne siis. Isäni puu on nyt jo paljon minun pientä kuustani korkeampi, mutta toivon, että oma puuni on edes joskus sen veroinen.
Talven viimeiset lumihiutaleet leijailevat kasvoilleni. Ne ovat kevyempiä kuin marraskuussa, jolloin kaikki tuntui jäätyneitä jäseniä vasten raskaalta ja kovalta. Aurinko melkein katosi. Ainakin minusta tuntui siltä. Tuntui, että se ei kyennyt vastustamaan pimeyttä, joka nieli kaiken toivon suureen kitaansa. Joulukuussa synkimpänä päivänä kadotin valoni ja kaaduin. Ruhjeet säilyivät muistoina pitkään. Yksi arpi ikuisesti.
Kävelin tänään tiellä, joka on täynnä soraa talven jäljiltä. Vedestä ylös nostetut veneet makasivat käyttämättöminä rannassa. En minä niistä niin välitä, ne eivät eroa toisistaan kovinkaan paljon. Lapsena sain oman jollan, jossa oli punainen purje. Se oli erilainen kuin muilla, se oli minun oma jollani. Paatti, jolla päätin joskus purjehtia Kiinaan riisiä syömään, kun se ei varmasti ollut täällä kunnollista. Jolla upposi muutama vuosi sitten. En ollut kohdellut sitä hyvin. Löydettyäni uusia asioita unohdin rakkaan paattini ja vaihdoin sen melkein moottoriseen aallontappajaan. Kun sillä ajaa vesissä laineet muuttuvat korkeammiksi kuin olisi sallittua, ja vauhdin hurma valtaa pienen pääni. Sillä pääsee kovempaa, sehän on pääasia.
Katsoin lapsena aurinkoon. Sen kirkas valo sai silmäni vettymään ainoita kertoja elämässäni. Kävimme kesäisin rannalla keräämässä pyöreitä kiviä isoäidin puutarhaan. Eräänä päivänä löysin niin pyöreän yksilön, että laitoimme sen tulipesän päälle aitiopaikalle; se oli muita paljon hienompi. Sinä kesänä löysin myös täydellisen kahdeksansakaraisen kiven. Se oli kuin unelmieni tähti, joka oli vain odottanut, että haen sen niiden epäsymmetristen yksilöiden seasta. Asettelin sen lipastoni hienoimpaan nurkkaan ja valaisin sitä pimeinä iltoina liekillä. Niinä hetkinä sydämeni oli täynnä lämpöä, myöhemmin kadonnutta onnea. En silloin ymmärtänyt, kuinka helposti yksi pieni hetki ihmiselämässä voi muuttaa kokonaan sen suunnan.
Rakkaani pyörii ympyrää isolla kentällä. Hänen pieni kehonsa katoaa sen suuruuteen. Hänen hameensa helma on repeytynyt sen kerran tartuttua oksaan. Katson häntä salaa ja ihmettelen, miten tuo olento on päästänyt minut elämäänsä. Ei hän ole tästä maailmasta. Hän on liian täydellinen tänne pahuuden keskelle. Hän on minun ainoani; en kaipaa muita. En tarvitse muita.
Joskus iltaisin hän avaa napin paidastaan, syö lusikallisen hunajaa ja tulee luokseni. Silloin tuntuu siltä kuin pala taivasta tulisi osaksi minua. Sellaista se varmasti on. Sydämeni pamppailee jo katsoessani tuota virheettömyyttä, tuota täydellisyyttä, mitä paha maailma ei ole kyennyt tuhoamaan, vaikka onkin kovasti yrittänyt.
Välillä hänen silmänsä harhailevat ja hän ei sano mitään. Hän on hyvin hiljainen, miltei mykkä. Joskus kuulen hänen heleän naurunsa ja näen hänen hymykuoppansa, jotka piiloutuvat tyynen ilmeen alle. En osaa kuvailla, miksi hän on niin uskomaton. Hän vain osaa olla juuri sillä tavalla, mikä on oikein. Hänessä kaikki on oikein, minussa ei.
Sateen piiskaama maa likasi kenkäni. Oli tavallista sateisempi syyskuu. Isoisä lähti kalaan ja opetti minut perkaamaan ahvenia. "Jokaisen miehen perustaito", hän tokaisi. Viilsin sormeeni haavan. Arpi näkyy kädessäni vieläkin, monien vuosien jälkeen. Isoisä katsoi tyynenä vertavuotavaa viivaa ja tokaisi: "arvet eivät ole pahasta, ne kertovat, että olet elänyt." Sillä hetkellä istuessani kalanhajuisella kalliolla sormi hurmeesta punaisena, en osannut arvostaa noita sanoja. Ne eivät merkinneet minulle mitään, koska en ollut valmis ymmärtämään niitä. Tuhahdin isoisälle ja lähdin pirttiin syömään mustikkapiirakkaa, jonka isoäiti oli leiponut itse kerätyistä marjoista.
Nyt katson arpea kädessäni onnellisena, koska sen päivän hyvät muistot palaavat vain mieleeni selkeinä, valokuvamaisina. Muistan, kuinka aurinko paistoi ja kirpakka syyssää hieroi poskipäitäni ollessani meren äärellä, kotonani. Toivoin, etten koskaan jäisi yksin, halusin vain jakaa jokaisen hetken isoisäni kanssa. Hän oli tärkein ihminen minulle. Hän kertoi minulle elämästä ja näin sai minut rakastamaan jokaista sen pientä hetkeä ja tunnelmaa, kaikkia sen erilaisia vivahteita ja aistittavia asioita. Kaikkea sitä, mitä on oikein rakastaa.
Rakkaani sormenpäät kylmettyivät. Hän on niin pieni, ettei kestä armottomia säitä. Minun on suojeltava häntä maailmalta, omaa enkeliäni. En tiedä, mitä tekisin, jos luopuisit minusta. Ei elämälläni silloin olisi suuntaa, ei olisi turvallista satamaa. Kaikki olisi yhdentekevää, jos en voisi välittää ja huolehtia sinusta. Jos sinä hylkäisit ja jättäisit minut, joutuisi sydämeni armottomien haiden hampaisiin. Ei se kauan siellä selviäisi. Veri vetäisi yhä enemmän repijöitä puoleensa ja pian vain sinulle sykkivä elämäntuojani olisi riekaleina: palasina niin kuin posliinilautanen, joka vihaisena heitettiin päin yhdessä tapetoitua seinää.
Rakkaani mistä tulit elämääni? En vieläkään ymmärrä. En muista aikaa ilman sinua, mutta en myöskään muista kohtaamistamme. Ehkä se oli ennalta määrätty. Ehkä vain osuimme toistemme teille. Tutkimattomat ovat elämämme tiet. Sen vain tiedän, että en ole koskaan tavannut veroistasi. Olet kaiken sen yläpuolella, mikä vaikuttaa meihin muihin.
Oli sumuinen kesäaamu, kun isoisäni puki minulle mustan puvun. Olin hyvin pieni ja puku hiosti lämpimällä säällä. Isoisä oli hyvin hiljainen ja näin, kuinka kyyneleet vierivät isoäidin poskipäitä pitkin. En nähnyt kummankaan silmissä sitä elämäniloa, hurmosta, josta heidät olin ennen tunnistanut, jonka olin nähnyt ja tuntenut aina. Sitä mielentilaa, jossa aika unohtuu ja elämä ottaa kokonaisvaltaisesti vallan. Sitä mielentilaa, jonka vallitessa ei enää edes ymmärrä, että on onnellinen.
Olin viettänyt koko elämäni ensimmäiset vuodet heidän luonaan. Vanhemmillani oli ollut tärkeämpää tekemistä kuin minusta huolehtiminen, varmasti. Tapasin heidät muutaman kerran, kun he ehtivät nähdä minua. Muistan, että jokaisella kerralla jouduimme poistumaan paikalta tavallista aikaisemmin. Kyllä he minusta välittivät. Kaikki vanhemmathan tietenkin lapsistaan välittävät.
Sinä sumuisena kesäaamuna menimme kirkolle. Kaksi arkkua oli asetettu alttarin eteen ja niiden päälle sain laittaa ensimmäisenä ruusun. Vieraita oli vähän. Kuka edes kaipasi heitä lisää? Isoisän kasvot olivat edelleen ilmeettömät ja hänen silmistään huokui pettymys. Isoäiti itki yhä kovempaa, mutta arkkujen maahanlaiton jälkeen en kuullut päivän tapahtumasta sanaakaan. Se pyyhittiin pois mielestä.
Seuraavana aamuna huomasin, että vanhempieni kuvien eteen oli ilmestynyt valkoinen kynttilä. Se paloi neljä tuntia. Aivan kuten tuoteselosteessa oli luvattu. Niitä ei sitten tarvinnut palauttaa.
Sytytän piipun isoäitini haudan kohdalla. Sen poltto oli hänen ainoa paheensa. Hänen keittiössään tuoksui aina erilaiselta, sillä siellä piipputupakan ja inkiväärin aromit sekoittuivat luonnollisesti toisiinsa. Keittiö oli hänen valtakuntansa; sinne ei ollut kenelläkään muulla asiaa. Hän rakasti yksinoloa ja sauhuttelua, joka vei hänen ajatuksensa edes hetkeksi pois rutiineista ja kiireistä. Eläkkeelle päästyään hän miltei muutti keittiöönsä, omaan valtakuntaansa, josta hän ei poistunut kuin kerran vuodessa, jolloin hän vei joulukortit postiin.
Isoisä kävi vain nukkumassa talossa. Hän oli seikkailija, joka koko elämänsä ajan matkusti. Hän inhosi isoäidin piipunpolttoa, mutta kertoi siitä vain minulle. Hän ei halunnut vaikuttaa toisen ihmisen valintoihin. Hän ei koskaan painostanut minua ajattelemaan samankaltaisesti kuin hän. Kuitenkin jokainen hänen elämänviisautensa on juurtunut mieleeni pysyvästi. Hän vain osasi sanoa kaiken oikein. Hän puki sanoiksi asioita, joita monet eivät olleet edes vaivautuneet miettimään.
Isovanhempani haudattiin erilleen, koska eivät muistaneet varata yhteistä hautapaikkaa. He elivät päivän kerrallaan, niin oli hyvä olla. Nykyisin käyn joka ikisenä sunnuntaina tapaamassa heitä ja kerron molemmille, mitä viikon aikana on tapahtunut. Kulutan isoisäni haudalla kylläkin enemmän aikaa. Meillä oli enemmän yhteistä. Ei sillä niin väliä, he kumpikin elävät muistoissani ikuisesti.
On siis kirkas maaliskuun päivä. Syntymästäni on kulunut jo paljon aikaa, ja puunikin on jo korkeampi kuin muistin. Käteni ovat ryppyisemmät kuin ennen ja partani on kasvanut liian pitkäksi, koska en ole ajanut sitä aikoihin. Aika ei ole silti vieläkään ottanut minua matkaseurakseen, ja tuntuu, että elämäni on vasta edessäpäin. En ole vielä saanut mitään aikaiseksi. En ole vielä löytänyt kaikkea. Katson täydellisen auringon säikeitä, ne ovat kuin kultaisia hiuksia, jotka lepattavat lempeässä tuulessa. Olen varma, että tapaan hänet vielä: rakkaani.
